Lasten Lähetystö header image

Tässä terveiset Turtsinin perheen äidiltä Ljudalta

– Posted in: Ajankohtaista Ukrainasta
Jaa eteenpäin

Helmikuun 26. päivänä meidän rauhallinen elämämme päättyi. Venäjän joukot tunkeutuivat rauhalliseen, hiljaiseen kyläämme. Ensimmäisenä päivänä he ajelivat kylän pääraittia ja ammuskelivat ympäriinsä. Lapset juoksivat oikopäätä kellariin. Ammuskelua kesti 3 tai 4 tuntia.

Kyyhötimme alhaalla kellarissa. Itkimme ja rukoilimme, ettei mieheni Andrei joutuisi vaaraan. Ammukset olivat rikkoneet kaasujohtoja ja sytyttäneet monta taloa palamaan. Siksi Andrei lähti autolla sulkemaan kaasuventtiiliä, ja kun hän ajoi takaisin, häntä kohti ammuttiin. Hän onnistui täpärästi pakenemaan autosta.

Elimme jatkuvan tulituksen keskellä 3 viikkoa. Pommeja putoili ja talon yli lensi raketteja. Istuimme kaiken aikaa kellarissa. Lapset eivät voineet syödä eivätkä peseytyä kunnolla. Kylä oli vailla sähköä ja kaasua. Venäläiset ryöstivät kaikki kaupat, niin ettei ruokaa ollut missään. Hiivimme pihan yli kumarassa. Jos illalla oli hiljaista, nukuimme talossa, mutta vaatteet päällä ja kengät jalassa. Öisin nukuimme vuorotellen siltä varalta, ettemme heräisi ammuskeluun. Toisinaan lapset nukkuivat yötkin kellarissa, kun ampuminen jatkui. Lapset kärsivät, heitä pelotti kauheasti eivätkä he voineet käsittää, miksi tällaista tapahtuu. Sitten panssariautot siirtyivät keskustasta meidän tiellemme ja tajusimme, että tilanne pahenee. Otimme lapset, piilotimme henkilöpaperit saappaisiimme ja kävelimme tarkastuspisteelle.

Sanoin miehittäjille, että menemme käymään kaupassa. Pääsimme läpi, mutta ensin meidät tarkastettiin. Lasten käskettiin avata takinnapit. Sotilaat kopeloivat lapsia likaisilla käsillään. Tytöt säikähtivät niin, että pissa tuli housuun ja he alkoivat itkeä. Sitten lähdimme kävelemään. Kävelimme ja rukoilimme, ettei meitä ammuttaisi selkään. Se oli varmasti elämäni pisin ja kauhein kävelymatka. Venäläiset olivat ottaneet meiltä puhelimet, niin että emme olleet pitkään aikaan voineet soittaa sukulaisille. Emme itse tienneet, minne olimme matkalla, eikä kukaan muukaan tiennyt.

Silloin kohdallemme pysähtyi auto, jonka kuljettaja pyysi meidät kyytiin. Mutta meitä oli niin monta, ettemme mahtuneet autoon. Näköjään Jumala itse suojelee meitä, sillä paikalle tuli vielä kolme autoa. Saimme lapset niihin ja niin matka jatkui.

Kun tulimme Jagotynin kylään, menin sosiaalitoimistoon, ja sieltä meidät vietiin lähikylään, jossa miehittäjiä ei ollut. Ensimmäisten neljän päivän ajan lapset eivät uskaltaneet mennä ulos. He säikkyivät pamauksia ja ohi ajavia autoja. Mutta vähitellen he alkoivat tottua hiljaisuuteen. He kävivät leikkipaikalla ja kaupassa. Ilmoitin heidät kouluun.

Rukoilen Jumalaa joka päivä ja joka yö, ettei heidän enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla sotaa. Mikään ei ole parempaa kuin lasten iloinen nauru, ihana hiljainen kuorsaus, leikkisä touhu iltapesulla. Niin yksinkertaisia asioita ulkoisesti, mutta juuri ne ovat arvokkaita rauhallisen elämän aineksia.

Nämä 45 sodan päivää ovat muuttaneet lapsiamme. Eivät he ennen miettineet politiikkaa. Heidän ajatuksensa ja maailmankuvansa on nyt täysin toinen.

Vanhin poikani Rostik on nyt Kiovassa. Pikkusiskot tietävät, että hän puolustaa ja suojelee heidän rauhaansa. Tytöt piirtävät kuvia veljelleen ja puhuvat usein hänen kanssaan puhelimessa. Ja minä rukoilen lasten puolesta, vapauden puolesta ja Ukrainan itsenäisyyden puolesta. Meitä on kohdannut hirvittävä suru, mutta me olemme vahvoja ja sisukkaita. Voitto on meidän. Siihen uskomme.

Turchinin 8 lapsinen perhe