Avoimimmat ja rehellisimmät keskustelut käydään keittiössä. Sen tajusin eräänä iltana, kun leivoin lasteni kanssa pipareita ja he alkoivat puhua sodasta. Totta puhuen en edes uskonut, että he ajattelevat koko asiaa. He ovat syntyneet rauhan aikana ja kuulleet sodista vain koulun historiantunneilla.

Tietysti internet ja tv tarjoavat lapsille ajatuksia. Jokaisella lapsella on omat käsityksensä ja pelkonsa sodasta.

Lapset puhelivat Ukrainan tilanteesta pitkään.

Kiril, 16 v, arvelee ettei sotaa tule. Kunhan puhutaan ja pelotellaan ihmisiä.

Maksim, 12 v, kysyi: ”Milloin se sota sitten alkaa, ja tuleeko se pelkästään Kiovaan? Vai meidänkin kylään? Ruvetaanko mekin syömään ihmisiä, kun missään ei enää ole ruokaa?” Lapsen kysymykset saivat ihoni kananlihalle.

Kristina, joka on 13-vuotias, toivoo ettei sotaa tule. Että sotilaamme suojelevat meitä. Ja että kaikki pysyy rauhallisena. Hän saa käydä koulua ja olla kavereittensa kanssa, eikä mistään katkea valo ja sähkö.

Zhenja on 15-vuotias. Hänen koulussaan oli kerrottu väestönsuojista ja siitä, mitä pitää tehdä jos alueita evakuoidaan.

Hän sanoi: ”Jos Kiova joutuu sodan jalkoihin, miten minä pääsen sieltä koulusta kotiin? Jos bussitkaan eivät kulje, niin mitä minä teen? Kävelen kotikylään vai?” Hänen silmistään näkyi pelko ja epävarmuus.

Tällainen keittiökeskustelu meillä käytiin… tärkeimmistä asioista. Lapset murehtivat ja miettivät paljon enemmän kuin kuvittelin.

Maksimin kysymykseen: ”Äiti, minne me paetaan sotaa?” – siihen minulla ei ole vastausta.

Toivon hartaasti, että puhe sodasta jää vain puheeksi. Lapseni ja minä tahdomme elää rauhassa Ukrainassa. Toivon, että meidänkin tietomme sodasta on peräisin vain historiantunnilta ja voimme vain muistella entisiä sotia.

/ äiti Tanja

P.S Operaatio Joosef jatkuu. Linkki keräykseen

Voit kertoa siitä muillekin.