Teksti: Oili, Kuvat: Hannu
Pääsimme mukaan varustamaan lapsia koulua varten. Lähdimme matkaan Ukrainan itsenäisyyspäivänä, maanantaina 24.8.2015, mutta mielessä oli juhlapäivän ilon ohella huoli Itä-Ukrainan kuulumisista: rajan taakse on taas tuotu lisää joukkoja, panssareita ja raskaita aseita.
Kiovassa Sveta oli organisoinut kouluvaatteiden ja -tarvikkeiden ostamisen isolta torilta tiistaina. Kukin aikuinen otti pienen lapsiryhmän mukaansa sovittamaan vaatteita. Urakan jälkeen juhlittiin lasten ja koko paikallisen tiimin kanssa puistossa piknikillä.
Lapset olivat innoissaan. He poseerasivat reppuineen ja virallisissa kouluasuissaan mallikkaasti. Kaikkein palkitsevinta oli nähdä Vladikin riemu uusista varusteista, jotka varmistivat hänen pääsynsä kouluun. Paljon emme ukrainankieltä ymmärrä, mutta tasajalkaa hyppivän pojan viesti oli ummikollekin selvä: ”Uraa!”
Puistosta lähdimme Mirjamin ja Svetan kanssa tapaamaan Maximia, joka hoitaa sairasta mummoaan; äiti kuoli keväällä. Poika on yksi tiedotusoppia opiskelemaan päässeistä (pyrkijöitä oli 680, valittuja 19), mutta hän ei saanutkaan valtion vapaaopiskelijan stipendiä. Kävimme myös viemässä tuliaiset 17-vuotiaan Olgan 11-päiväiselle vauvalle. Niin kovin pieniltä he näyttivät molemmat! Olgankin äiti kuoli hiljattain, mutta nyt hänellä on uusi perhe: mies ja Zlata-vauva. Svetan nuorten äitien piiri taitaa saada uuden jäsenen.
06, 07
Keskiviikkona suuntasimme Piskiin, Kaverikotiin, jossa oli valmisteltu seuraavaksi päiväksi koulutarvikepakkauksia. Pussit oli nimetty kullekin lapselle, sillä eri-ikäisten tarpeet ovat erilaiset.
Torstaiaamun helteessä Bobrovitsan torilla vastaavanlainen kierros kuin Kiovassa, mutta nyt lapsia ja heidän vanhempiaan oli mukana paljon enemmän. Osa heistä tuli pakolaiskeskuksesta. Taas jokainen lapsi sai tarvitsemansa vaatteet. Isoimpien tyttöjen kanssa kenkien valinta kesti… Täällä oli koulun kanssa neuvoteltu, ettei lapsilla tarvitse olla ”virallista” musta-valkoista kouluasua, kunhan on asialliset siistit vaatteet. Uusissa varusteissaan komeilevia lapsia katsoessaan Mirjam totesi: ”Heidän ei tarvitse kouluun mennessään hävetä.”
Taas nautittiin yhdessä eväitä puistossa ja jaettiin lapsille koulutarvikepussit. Lasten riemun säestyksellä pääsimme juttelemaan englannintaitoisen Galian kanssa; hän on leski, jolla on viisi tytärtä ja yksi poika. Hän on tullut pakolaisena Luhanskista vuosi sitten. Kotipuolesta oli puhelimessa kerrottu, että sotatekniikkaa on nyt tuotu sinne enemmän kuin koskaan.
Bobrovitsan pakolaiskeskus veti hiljaiseksi. Lähes sadan asukkaan asuntolassa on vain yksi vessa, eikä pesu- ja keittiötiloissakaan kehumista ole. Keskus kuulemma aiotaan sulkea lokakuussa, mutta mihin sen asukkaat sitten joutuisivat? Pakolaislasten pääsy kouluun ei ole ollut itsestään selvä asia.
Lähtöaamuna poikkesimme vielä Zagigan perhettä tervehtimään. Oksana-äiti on huonossa kunnossa ja valmistautuu uuteen leikkaukseen. Hänelle oli ehdotettu lasten huostaanottoa, mutta siihen hän ei suostunut. Vanhin lapsista laittoi ruokaa, mutta kun hän on töissä, on vähän toisella kymmenellä olevan Janan ja Juran otettava vastuu kolmesta pienimmästä. Pihalla vilisi ruokatarpeita: kanoja ja hanhia. Pienin tipu oli otettu turvaan sisätiloihin.
Laajat maissipellot ja jo kuihtuneet auringonkukkapellot olivat meistä eksoottisia. Maaseudun tiet olivat vielä eksoottisempia. Kuoppia väistellessä matka edistyi hitaasti, eikä niitä kaikkia mitenkään pystynyt väistelemään. Autot ovat kovalla koetuksella. Silti osa sydämestämme jäi taas Ukrainaan, odottamaan seuraavaa tapaamista lasten kanssa.
Hieno juttu!
Hyvä ja vaikuttava esitys lähinaapuriemme maasta. Ukraina on meille maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta vieras, mutta kuten huomaamme, ihmisiä siellä asuu ja elää. Toivomme parasta Ukrainan lapsille! Hienoa, että voimme edes vähän olla helpottamassa tilannetta joidenkin kohdalla Oilin ja Hannun avaaman kanavan kautta!