En tajua mitään
Kolme vuotta sitten kaikki muuttui. Helmikuun 24. päivän aamuna kello 06:30 puhelin rikkoi hiljaisuuden. Soittaja oli Vitja, jota Mirjam ja minä pidämme melkein omana poikanamme. Hänen äänensä tärisi linjalla.
”Boas, täällä putoilee pommeja. En tajua mitään.”
Sanat porautuivat minuun. Minäkään en tajunnut mitään. Oli vaikeaa saada ajatukset toimimaan aamuvarhain. Mutta yksi oli varmaa – jotakin hirveää oli tapahtunut.
Mieleeni tuli muutaman vuoden takaa eräs kansainvälinen konferenssi. Venäjän johtajat ilmaisivat siellä tyytymättömyytensä nykyiseen maailmanjärjestykseen. Silloin puhe vaikutti tyhjiltä sanoilta, diplomatian peliltä. Nyt tiedän paremmin.
Täysmittainen hyökkäys Ukrainaan oli alkanut. Tuon päivän jälkeen aika kadotti tavanomaisen rytminsä. Kolme vuotta on kulunut, mutta pommeja putoilee edelleen. Kaupungit muuttuvat raunioiksi, elämä sammuu silmänräpäyksessä, kokonainen kansa taistelee vapaudestaan, ja maailma katsoo vierestä.
Kuulen Vitjan sanat korvissani vieläkin: ”En tajua mitään.”
Boas Adolphi, Lähettiläs
Kieltäminen, tajuaminen, hyväksyminen…
Näillä sanoilla voin kuvata kolmea sotavuottani. Elämme 2000-luvulla, ja sota on jotakin kaukaista, historianlehdille kuuluvaa…
Torstaiaamuna kello 03:40 helmikuun 24. päivänä vuonna 2022 alkoi Venäjän täysi hyökkäys Ukrainaan. Tuon päivämäärän maailma ja uudet historian lehdet tuntevat.
Ensimmäisenä sotavuonna kuuntelimme uutisia jatkuvasti. Oli vaikeaa uskoa, että kaikki tuo oli totta. Sitten jäimme vaille sähköä ja tiedonvälitystä. Tiesimme vihollisen olevan hyvin lähellä, kun joka puolelta kantautui jatkuvasti sodan ääniä. Onneksi oma kyläni säästyi.
Perheeni pysyi kotona koko miehitysajan, sillä pakomahdollisuutta ei ollut. Kun koko maa on samassa tilanteessa, on vaikeaa uskoa että jossakin voi vallita rauha.
Nyt vihollisarmeija ei enää ole kylässämme, mutta tilanne voi muuttua milloin tahansa. Ilmahälytys soi melkein joka päivä ja joka yö, ja iranilaiset shahed-droonit lentävät kyliemme yli. Toisinaan näemme niitä, kun katsomme ulos ikkunasta.
Ennen aamukahvia luen uutiset ja soitan sukulaisille kysyäkseni, miten he voivat.
On raskasta asua Ukrainassa ja elää sodan läpi, mutta se on oma valintamme. Varmaan kaikilla meillä on sukulaisia ja tuttavia, jotka ovat puolustamassa Ukrainaa, joita sota on vaurioittanut, jotka ovat menettäneet kotinsa tai joutuneet evakkoon. Sota koskettaa kaikkia…
Mikä auttaa elämään sodan aikana? Työ – se, että voi olla hyödyksi omalla paikallaan. Samoin tuki, joka tulee tuhansien kilometrien päästä ja antaa toivoa.
Katja O., Kaverikodin emäntä ja pyhäkoulun avustaja
Unelma rauhasta
Kolme vuotta on kulunut venäjän täysmittaisen hyökkäyksen alusta. Mutta tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Kylämme oli miehitettynä koko maaliskuun vuonna 2022.
Kylän sisääntulotiellä seisoi laukaisualustoja. Näimme, miten niistä ammuttiin ohjuksia kohti Kiovaa. Loputtomat venäläiset kalustokolonnat vyöryivät joka päivä Kiovan suuntaan.
Meillä ei ollut sähköä emmekä saaneet yhteyttä minnekään. Emme saattaneet aavistaa, mitä julmuuksia venäläiset tekivät Butšassa, Irpinissä, Hostomelissa… Hirvittää ajatellakaan, että sama olisi voinut tapahtua omassakin kylässämme. Mutta onneksi Ukrainan joukot ajoivat vihollisen pois Kiovan alueelta.
Huokasimme helpotuksesta, mutta ajatuksemme lentävät koko ajan Itä-Ukrainaan: Harkovan ja Sumin alueelle, Hersoniin, Mikolaiviin, Tšernihivin alueelle. Miten ihmiset selviytyvät siellä jokapäiväisestä tulituksesta?
Kolmantena sotavuonna saatamme vain uneksia rauhallisista päivistä. Droonit ja ohjukset lentävät joka päivä ja etenkin öisin kylämme yli Kiovan suuntaan. Joka päivä kuulemme niiden jylinän taivaalla. Niitä ammutaan alas. Mietimme, mihin ne osuman saaneet droonit putoavat. Suoraan jonkin talon päälle kylässämme, vai jonnekin muualle? Onneksi ne putoavat pellolle kylän ulkopuolelle.
Kaikki tietävät, että sodan täytyy loppua. Että äidit saavat nähdä poikansa elossa, tytöt tapaavat sulhasensa ja lapset näkevät taas isänsä. Mutta miten monta nuorta elämä on lentänyt pois kuin kurjet taivaalle?
Mikseivät kaikki ihmiset maailmassa voi elää rauhassa? Miksi veli käy veljeään vastaan? Tunnen syvää kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka puolustavat maatamme ja auttavat ihmisiä tänä vaikeana aikana. Jokainen nainen tahtoo, että lapsemme ja lastenlapsemme voisivat elää rauhassa ja sopusoinnussa, etteivät he koskaan joutuisi kuulemaan sodan räjähdyksiä. Milloin tämä tapahtuu? Yksin Jumala tietää…
Raisa Mikolaivna, Kaverikodin opettaja
Kun hyökkäys alkoi
Päivää ennen venäläisten hyökkäystä Ukrainaan koko maa oli jännityksen vallassa. Länsimaiden tiedustelupalvelut varoittivat Venäjän aggressiosta. Maat siirsivät lähetystöjään pois Kiovasta ja kehottivat kansalaisiaan poistumaan Ukrainasta. Hallituksemme yritti rauhoitella kansaa. Presidentti Zelenskyi sanoi, että kaikki on hallinnassa ja että meidän pitää valmistautua kevääseen.
Aamuneljän aikaan helmikuun 24. päivänä kuulin ensimmäiset räjähdykset, kun ohjukset osuivat sotilaskohteisiin Kiovan lähellä. Tiesin sen heti – Venäjän presidentti Putinin uhkaama täysmittainen sota oli alkanut.
Tunteet olivat vahvoja – suuttumus, raivo ja viha niin sanottua ”isoaveljeä” kohtaan. Tapahtumat vyöryivät vauhdilla. Jo neljä päivää myöhemmin kylämme teille ilmestyi panssariajoneuvoja. Ne miehittivät kyliä ja etenivät kohti Kiovaa.
Piskin ja Stara Basanin kylät joutuivat eristyksiin. Vihollinen pystytti tiesulkuja, ja vain peltoteitä pitkin saattoi päästä pois. Pidimme yhteyttä moniin apumme piirissä oleviin perheisiin. Järjestimme evakuointeja ja tukea perheille, jotka kykenivät lähtemään Ruotsiin.
Stara Basaniin tuli miehitysjoukkoja. He särkivät kauppojen ovet ja ikkunat, ryöstivät ruuan, alkoholin ja kodinkoneet. He etsivät kaduilla miehiä ja aseita.
Koulukodin 18 lasta, joista osa oli orpoja, asui opettajiensa kanssa kellarissa, kun vihollissotilaat asettuivat koulun makuusaleihin. He pystyttivät lähelle tykistönsä, jota käyttivät Ukrainan joukkoja vastaan. Monet kylän miehistä joutuvat vangiksi. Kaksi heistä ammuttiin, muut onnistuivat pakenemaan.
Miehityksen kuukauden aikana kuoli kahdeksan kyläläistä. Heidät haudattiin pihoihin, sillä hautausmaalle ei ollut pääsyä.
Venäjän armeija vetäytyi Kiovan alueelta kylämme läpi maaliskuun 30. ja 31. päivänä. Se oli pelottavaa aikaa. Yli tuhat sotilasajoneuvoa vyöryi kylän halki taukoamatta kaksi ja puoli päivää. Mennessään he ammuskelivat taloja kohti umpimähkään. Kaikkiaan 18 kotia paloi, kymmeniä taloja vaurioitui. Monet asukkaat kuolivat.
Selviydyimme lähinnä omilla ruokavarastoillamme. Melkein kaikilla oli itse kasvatettuja vihanneksia. Leivoimme leipää. Monesti laitoin avotulella ruuaksi pelkkiä perunoita, joilla elimme. Maaliskuun 27. päivänä perheeni onnistui pakenemaan peltojen kautta Kiovaan ja sieltä Ruotsiin.
Viktor Pavlovitš, paikallisjohtaja
Elämän arvot
Ukrainassa on käyty sotaa vuodesta 2014 asti. Mutta saimme tuntea sen nahoissamme vasta täysmittaisen hyökkäyksen alkaessa 24.2.2024. Ennen tuota päivää olin vain nähnyt televisiosta ja kuullut muiden kertomuksista, mitä venäjän joukkojen miehittämillä maani alueilla tapahtui.
Sota on muuttanut monia. Myös minua. Olen alkanut arvostaa yksinkertaisia asioita, jotka eivät ennen sotaa edes tuntuneet tärkeiltä. Olen alkanut arvostaa elämää enemmän. Vaikka toisinaan tahtoisi kuolla ja päästä näkemästä kaikkia kauheuksia. Lasten ja aikuisten kuolemaa. Kaupunkien ja kylien tuhoa. Ukrainan hävitystä.
Hyviäkin asioita on. On ihmisiä, jotka tukevat ja auttavat meitä: te kaikki! Te, jotka rukoilitte puolestamme, kun olimme miehitettyinä. Te, jotka tuette perheitämme lahjoilla, vaatteilla ja muulla. Tahdon kiittää teitä kaikkia. Olette ihmeellisiä!
Ja tahdon pyytää, että jatkatte vielä:
”Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.” – Sananlaskut 3:27
Sota on kauheaa ja vastenmielistä. Se tuhoaa kaiken. Siksi toivoni on Jumalassa, että sota kuitenkin päättyy meidän voittoomme ja kaikki muuttuu hyväksi. Silloin voimme puhua paitsi siitä, mikä oli ennen sotaa, myös siitä, mitä tulee sodan jälkeen.
Julia, kirjanpitäjä – sihteeri
Elämä ennen ja jälkeen
Kolme vuotta on kulunut. Mutta muistan kuin eilisen päivän, miten elimme miehitetyssä kylässä; kaikki tunteet ovat vielä niin eläviä. Vaikeinta oli hyväksyä totuus – se, että ”naapurimme” todellakin halusi hävittää meidät maan pinnalta.
Vasta äsken portilla oli kyltti ”Täällä on lapsia”, jonka olimme maalanneet varoitukseksi miehittäjille. Sähköttömät päivät tuntuivat loputtomilta, sillä kotona kaikki oli sähkön varassa: lämmitys, veden tulo, ruuanlaitto.
Ja alituinen huoli pojastani, joka opiskeli armeijan opistossa. Pääni oli räjähtää, kun kuvittelin että hän joutuisi 16-vuotiaana kohtaamaan miehittäjän konepistooli käsissään.
Mutta uskon, että Jumala rakastaa meitä. Hän kuuli meidän rukouksemme ja kaikkien ystäviemme rukoukset Suomessa ja Ruotsissa. Vaikka naapurikylätkin olivat miehitettyinä, yritimme pitää yhteyttä apumme piirissä oleviin perheisiin.
Muistan, miten Oksanan tytär Tanja kertoi paenneensa miehensä kanssa yöllä peltojen läpi ilman valoa; he uhmasivat vaaraa, sillä Tanjan oli päästävä synnyttämään. Se oli pelottavaa.
Perheet kokivat kauhun hetkiä, kun eivät voineet astua ovesta ulos, missä kiväärinpiiput kääntyivät heitä kohti. Muistan ajatukseni, kun halusin auttaa niitä, jotka olivat vailla ruokaa: Jos minulla olisi drooni, ripustaisin siihen ruokapaketin ja lennättäisin sen naapurikylään. Mutta valitettavasti sellaista supervoimaa ei ollut.
Kuvat ovat huhtikuun 14. päivältä 2022. Kylien läpi ajaessa näkymät olivat musertavia. En saattanut edes kuvitella, mitä ihmiset kokivat kaiken tuon tapahtuessa. Tuhottuja koteja, koulu, huoltoasema, kulttuuritalo, kauppa, jossa olin hetki sitten käynyt ostamassa autotarvikkeita – ja ennen kaikkea tuhottuja ihmishenkiä. Elämä on jakautunut aikaan ennen ja jälkeen.
Katerina, avustusohjelman koordinaattori Piskissä
Menneen ja nykyhetken välissä
Elän menneen ja nykyhetken välissä tietämättä, mikä edessäni odottaa. Näin on jatkunut jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tulin lasteni kanssa Ruotsiin. Täällä on turvallista, ja siitä olen kiitollinen.
Mutta vaikka miten yrittäisin, vieras maa on vieras maa, ja me pysymme vieraina. Olemme tottuneet uuteen kieleen, uuteen ruokaan, uuteen elämänrytmiin. Mutta sydän on jäänyt kotiin Ukrainaan.
Vaikeinta on nähdä, miten sota on muuttanut lapsia. Näiden vuosien aikana he ovat kadottaneet yhteytensä Ukrainaan – kouluunsa, ystäviinsä, arkielämäänsä. Täällä heilläkin on vaikeaa. He yrittävät, mutta oman paikan löytäminen uudessa maassa ei näytä olevan helppoa.
Näen heidän hämmennyksensä ja tuskansa. Heidän on vaikeaa tehdä suunnitelmia. Ja minun on vaikeaa selittää, miksi kaikki tämä on tapahtunut ja miksi elämme menneen ja nykyhetken välissä tietämättä, mikä edessä odottaa.
Joka päivä ajattelen kotiinpaluuta. Mutta se ajatus pelottaa yhtä paljon kuin epävarmuus täällä. Ukraina ei ole enää sama maa kuin ennen sataa. Lakeja ei noudateta, korruptio elää, elämä on monimutkaista ja arvaamatonta.
Pystynköhän rakentamaan elämää siellä uudelleen, antamaan lapsilleni vakauden ja tulevaisuuden? Silti paluu on unelmani.
Elän siinä toivossa, että paluusta tulee mahdollista, että Ukraina kestää ja saamme todellisen rauhan, joka ei ole vain aselevosta laadittu paperi. Silloin voimme palata kotiin. Mutta onko siellä sellaista kuin muistamme?
Tanja Verozub, avustusohjelman koordinaattori Eskilstunassa
Elossa ollaan
”Huomenta, elossa ollaan!” on uusi versiomme hyvän huomenen toivotuksesta.
Kolme vuotta sotaa. Kolme vuotta keskusteluja, jotka alkavat sanoilla ”Oletko kunnossa?” ja päättyvät sanoihin ”Huomiseen!” Jos huominen tulee. Tiimimme jatkaa työtään Ukrainassa sodan melskeessä.
Otin vuonna 2014 kuvan, joka on saanut entistä syvemmän merkityksen. Palaan vanhaan mutta edelleen ajankohtaiseen teemaan: Elämme historian ja tulevaisuuden välissä.
Elämä ennen sotaa. Elämä sodan aikana. Ei vielä elämää sodan jälkeen. Kaikki sodan todistajat. Kellarit. Ampumiset. Pelko. Kylmyys. Äidit, jotka kirjoittavat lastensa selkään yhteystiedot kaiken varalta. Mutta myös lämpö. Välittäminen. Käsi, joka ojentuu auttamaan, kun kaikki muu romahtaa.
Elämä jatkuu. Leipää leivotaan. Ihmiset menevät naimisiin. Lapsia syntyy. Keskellä kuolemaakin on elämää. Kirkkaimmin loistaa puolustustahto, yhtenäisyys. Ei vain taistelukentällä, vaan myös arkipäivässä. Kun kieltäydytään antamasta periksi. Kun autetaan toisia. Kun edelleen jaksetaan sanoa ”Huomenta, elossa ollaan!” ja tarkoittaa sitä. Elossa ollaan.
Juho Kusti Paasikivi matkusti syksyllä 1939 (ennen talvisotaa) Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa. Häntä saattoi Helsingissä junalaiturille kansanjoukko, joka lauloi virttä:
Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan. On miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran vaivan.
Tällaisena päivänä helmikuussa 2025 – jos tahdot ja voit, tue Lasten lähetystön työtä ja auta Ukrainan lapsia sodan jaloissa ja sotaa paossa.
Mirjam Adolphi, kansainvälinen koordinaattori
