Teksti ja kuvat: Hannu & Oili
Kaksi vuotta oli jo kulunut edellisestä Ukrainan-matkastamme. Meillä oli palava halu lähteä jouluksi Kaverikotiin, vaikka sekä koronan että sodanuhkan vuoksi tilanne oli epävarma. Joku toivotteli matkaan lähtiessä, että sää suosii – sää tosin tuntui meistä pienimmältä huolelta.
Suoran lennon ylellisyyttä ei enää ole, koska Valko-Venäjän ilmatila kierretään. Kiova otti meidät vastaan sateisena, mutta kauniina jouluvalaistuksessaan. Meillä oli kuitenkin kiire Piskiin tapaamaan vanhoja ja uusia ystäviä, näkemään uusiutunutta Kaverikotia.
Kylläpä lapset olivatkin kasvaneet!
Kahdessa vuodessa toden totta lapsi kasvaa ja nuori muuttuu aikuiseksi. Muutamien kohdalla piti halatessa kurkottaa ylöspäin! Kristina on jo 13 ja oppinut englantia niin paljon, että hänestä oli meille tulkkausapua.
Kaverikodin uusista tiloista on toki nähty kuvia, mutta viihtyisät vierashuoneet sekä moderni ja tilava keittiö yllättivät silti. Keittiötä päästiinkin kokeilemaan heti ensimmäisenä iltana, kun piparkakkutaikina piti saada jääkaappiin seuraavan päivän leipojaisia varten.
Viitisentoista lasta hääri kaulimineen pöytien ympärillä. Kuulemma aika moni Kaverikodissa käyvistä oli nyt sairaana, joko flunssassa tai koronassa. Piparien leipominen on lapsille luontaista. Mukana oli monta ensikertalaista käsiparia, mutta hyvin sujui.
Jälleennäkeminen tiimiläisten kanssa oli riemullista. Oli ilo tutustua myös tiimin uusiin jäseniin. Mutta yksi puuttui: Kaverikodin ”hengetär” Nadia, joka menehtyi yli vuosi sitten. Saimme käydä Nadian haudalla kertomassa ikävämme.
Uhkakuvia ja upeita maisemia
Uutiset sotaan varautumisesta olivat ahdistavia. Ukrainalaiset ystävämme eivät mielellään puhuneet alitajunnassa jatkuvasti painavasta sodanuhasta. Lasten lähetystö ei voi kansainväliselle politiikalle mitään, mutta omalla tontillaan se voi varautua pahimpaan. Kaverikodin ja perheiden kotivaraa alettiin kerätä, ja yhdessä Adolphien kanssa laadittiin vetoomuskirje ystäville Suomeen ja Ruotsiin.
Kaverikodin joulujuhlassa ja jouluaterialla rukoiltiin tavan mukaan myös rauhan puolesta. Tällä kertaa rukous nousi entistäkin hartaampana. Miksi näiden iloisten ja kauniisti esiintyvien viattomien lasten täytyy elää sodan uhan alla?
Meikäläisen joulun aikaan Kaverikoti hiljeni viikonlopuksi. Päätimme lähteä kirjanpitäjä Julian kanssa junalla Länsi-Ukrainaan Kamjanets-Podolskin historialliseen kaupunkiin. Aseman ovella mitattiin kuume ja katse osui maskeihin, joita ukrainalaiset kyllä käyttävät laajasti mutta suurin osa siten, että nenä jää näkyviin… Koronapassi piti näyttää tultaessa asemalle, junaan, hotelliin ja ravintoloihin.
Matkakohteemme oli todella mielenkiintoinen ja kaunis: eri aikakausilta peräisin olevia linnoja, kirkkoja, tunnelmallinen vanhakaupunki, viihtyisiä ruokapaikkoja. Joulunpyhät kuluivat nopeasti, ja paluumatkalla pääsimme tutustumaan ukrainalaiseen makuuvaunuun.
Kaverikodissa riitti vielä piparien leipomista Tanjan perheen avustuksella. Mirjamin kanssa laitoimme henkilökunnalle suomalais-ruotsalaisen jouluaterian. Hyvin maistuivat ystävillemme rosolli, silli, porkkanalaatikko, kinkku ja kylmäsavuporo. Svetan 10-kuinen Emma pisteli mielellään jälkiruuaksi sekahedelmäkiisseliä.
Uusivuosi on ukrainalaisille vuoden suurin perhejuhla, ja siksi kävimme perheiden kanssa ostoksilla ruokakaupassa.
Pääsimme myös vierailemaan muutamassa tutussa kodissa ja parissa meille uudessakin, joihin olimme päässeet kurkistamaan vasta Facebookin kautta. Anjan ja Leenan perinteiset neulelahjat veimme tällä kertaa perheeseen, joka on lähtenyt evakkoon Luhanskin alueelta. Uuteen elämään on pikkuhiljaa päästy kiinni – kunpa sitä ei sota uudelleen romuttaisi!
Kotimatkaa varten lähdimme viimeiseksi yöksi Kiovaan. Seurasimme uutisista Bidenin ja Putinin neuvotteluja, joihin ei erityisen suuria odotuksia kukaan asettanut. Tuntui pahalta lähteä pois ystävien luota, jotka jäävät kuin ruutitynnyrin päälle. Toisaalta vuodet ovat meitäkin vanhentaneet: olimme sen verran väsyneitä ja vähän kipeitäkin, että turvalliseen kotimaahan ja oman saunan lämpöön palaaminen tuntui suurelta etuoikeudelta.
Kotona näimme unia Ukrainasta.
Hannu ja Oili Räsänen
