Helmikuun 24. päivänä heräsin varhain aamulla, kello oli viisi. Äiti ihmetteli: “Mitä tuo koputtelu on koko ajan?”
Aluksi en ymmärtänyt, mitä se oli. Mutta kun hän laittoi television päälle, tajusin, että täysimittainen sota oli alkanut, ja Putin oli se, joka sen aloitti. Aamulla kello 6 isä meni nopeasti Bobrovytsiaan ja tankkasi auton.
Neljä päivää myöhemmin, päivällisellä, isä juoksi taloon ja käski meidän piiloutua nopeasti kellariin, sillä panssarivaunut olivat tulossa kyläämme. Meillä oli kaikki tärkeät paperit mukanamme. Juoksimme kellariin. Istuimme siellä, ja tankki jonot vain jatkoivat ja jatkoivat matkaansa kadullamme. Sitten ne pysähtyivät keskelle kyläämme. Toivoin, että he vain viettäisivät yön ja lähtisivät pois.
Venäläiset sotilaat viipyivät kylässämme lähes viikon. He valtasivat koulumme ja ryöstivät kauppamme. Eräänä aamuna naapurimme oli niin hermostunut, että hän kuoli siihen. Seuraavana päivänä, kun hänet oli määrä haudata, isäni käski meidän yrittää päästä mummoni taloon kylän laitamilla. Isä aavisti, että jotain tapahtuisi. Äiti itki, hän oli peloissaan. Tie mummolaan kulki kylän keskustan läpi, ja siellä he olivat, venäläiset sotilaat.
Keräsimme tarvittavat tavarat ja lähdimme. Heti kun poistuimme kadulta, tapasimme venäläisen sotilaan. Äitini rukoili kyyneleet silmissään, etteivät he ampuisi meitä. He päästivät meidät menemään.
Tulimme mummolaan ja olimme hänen luonaan noin 8 päivää. Venäläiset ryöstivät kauppojamme. Halusin vain mennä kotiin, ja lopulta päätimme palata. Kaikki meni hyvin. Lopulta olimme kotona ja laitoimme ruokaa. Äiti huomasi, että korissa ei ollut tarpeeksi perunoita, ja meni kellariin. Menin hänen mukaansa. Kuulimme konekiväärien laukauksia ja juoksimme taloon. Kului 20 minuuttia, ja kuulimme koputuksen ovellemme. Äiti tiesi, että venäläiset olivat oven takana. En halunnut, että äitini menisi avaamaan oven yksin. Menin hänen mukaansa. Äiti käski isää istumaan pienempien lasten kanssa. Menimme ulos ja juttelimme venäläisten kanssa. He olivat melko nuoria ja seurallisia.
Kun palasimme taloon, automaateista alkoi kuulua laukauksia. Oveen koputettiin taas. Tällä kertaa äitini ei halunnut avata ovea, mutta hän teki sen kuitenkin. Jos äiti ei olisi avannut ovea, venäläiset olisivat avanneet sen tulella.
Edessämme seisoi kaksi tšetšeeniä. He käskivät meitä olemaan pelkäämättä. Miten täällä voisi olla pelkäämättä, kun heillä oli konekivääri harteillaan. Nuori venäläinen nimeltä Dima sanoi, että monet olivat kuolleet ja että jotkut sotilaat olivat edelleen Venäjällä. Hän sanoi haluavansa rauhaa ja kotiin. Hänen perheensä ja tyttöystävänsä odottavat häntä.
Tässä vaiheessa venäläiset menivät naapureiden luo ja tuhosivat omaisuutta. Jotkut venäläiset tulivat luoksemme ja kysyivät, olisiko meillä ruokaa heille. Äiti vastasi, että oli, ja otti kanan pakastimesta. Ne olivat iloisia ja menivät puutarhaan. Kersantti kutsui nopeasti sotilaat luokseen ja käski heidän mennä panssarivaunujen luo, koska oli jo pimeää. He pelkäsivät pimeää.
Aamulla saimme kuulla, että he olivat ampuneet ja vieneet kylästämme miehen. Menimme nopeasti mummun kotiin ruokkimaan karjaa.
Eräänä päivänä kylässämme ammuttiin ja käytiin raskaita taisteluita. Vietimme koko päivän naapurin kellarissa. Seuraavana päivänä taistelut jatkuivat, ja venäläiset tulittivat kaikkia pääkadun taloja. Sitten venäläiset alkoivat ottaa miehiä vangeiksi, ja me pakenimme toiseen kylään. Meidän oli pakko paeta, meidät evakuoitiin. Taistelut jatkuivat vielä päivän, sitten meille kerrottiin, että venäläiset joukot oli vedetty pois alueeltamme, ja me palasimme kotiin.
Nyt meillä on kaikki hyvin. Kylässämme on turvallista. Kauppojamme pommitettiin, mutta omistaja tulee kauppaan muutamaksi tunniksi myymään mukanaan tuomiaan tavaroita. Hinnat ovat nousseet.
Raketti ei osunut taloomme vanhan omenapuun takia. Se osui ylempiin oksiin, ja raketti muutti lentorataansa ja osui läheiseen hylättyyn taloon. Vanha omenapuu pelasti talomme.
Haluan kiittää teitä moraalisesta ja aineellisesta avusta.
Jaana
