Sota alkaa
Slavik kertoo päivästä, jona kaikki muuttui
Olen Slavik. Tämä on minun ja kaksoisveljeni Sashan kertomus.
Oli torstai, helmikuun 24. päivä, ja olin veljeni Sashan kanssa lähdössä kouluun. Yhtäkkiä siskomme Jana ryntäsi huoneeseen. Hän kirkui ja juoksi ympäriinsä ja huusi, että sota on alkanut. Ensin en uskonut häntä. Menimme kysymään äidiltä, pitäisikö meidän lähteä kouluun. Silloin kuulimme räjähdyksiä ihan läheltä. Aloimme miettiä, mitä tehdä.
Seuraavana yönä emme nukkuneet ollenkaan. Ohjusten räjähdykset olivat korviahuumaavia. Jonkin ajan kuluttua istuimme yhdessä lukemaan uutisia. Venäläiset miehittäjät kulkisivat kylämme Nova Basanin läpi. Seuraavana päivänä kuulimme räjähdyksiä kylästä, johon vihollinen oli tullut.
Miehitysaika
Pelon ja selviytymisen kuukausi
Jotkut kylämme asukkaat kokosivat aseita ja yrittivät pysäyttää venäläiset sillalla. Mutta siitä alkoi tulitaistelu. Kaikki puolustajamme joutuivat vangiksi paitsi yksi mies. Hän räjäytti sillan, kun venäläiset olivat ylittämässä sitä. Miehittäjät teloittivat hänet.
Venäläiset asettuivat kyläämme. Olimme miehitettyinä koko kuukauden. Se oli vaikeaa aikaa. Vihollinen tuhosi linkkimaston. Vesipumppummekin oli rikki. Meidän oli pakko hakea vettä naapureilta.
Tanja-sisko oli raskaana, viimeisillään. Perheemme päätti, että hänen täytyy paeta. Mietimme pitkään, miten se parhaiten tapahtuisi. Jura-veli oli kuullut, miten toiset olivat päässeet kylästä. He lähtivät samana yönä.
Olimme hirveän huolissamme heistä. Veli palasi kotiin yöllä, ja Tanja oli onnistunut lähtemään miehensä kanssa yhdessä. Muistan, että menimme nukkumaan ja yöllä puhelin soi. Tanjan mies kertoi, että pieni tyttö on syntynyt. Koko perhe oli riemuissaan.
Pako kylästä
Sashan kertomus vaarallisesta matkasta vapauteen
Kun Tanja oli lähtenyt, meidän oli mietittävä muun perheen tilannetta. Olimme usein kellarissa, kun kylässä oli ammuskelua ja räjähdyksiä. Emme oikein luottaneet omaan kellariimme, joten lähdimme koko perhe naapurien parempaan kellariin. Mutta kun taas puhuimme pakomatkasta, aloimme kaikki itkeä, sillä äiti ei voinut sairautensa takia kävellä. Ja vaikka se tuntui pahalta, meidän oli pakko jättää äiti ystävällisten naapurien luo. He pitivät hänestä hyvää huolta, ja olen siitä erittäin kiitollinen.
Aluksi emme uskaltaneet lähteä. Meitä pelotti. Mutta seuraavana päivänä rukoilimme yhdessä, ja iltayhdeksältä lähdimme matkaan. Kuljimme aivan hiljaa, koska lähinaapurissa asui venäläisiä sotilaita. Veljeni johti joukkoa: oma perheemme ja naapureita, jotka olivat olleet luonamme sodan alusta asti. Meitä oli yhteensä seitsemän. Pysähdyimme välillä. Kun olimme ehtineet kylästä pellolle, venäläiset väläyttivät takanamme taskulamppuja. Heittäydyimme maahan odottamaan, että he kulkivat ohi. Rukoilimme, etteivät he löytäisi meitä. Se oli hirveän tuntuista, mutta jatkoimme taas matkaa.
Emme tienneet, kuinka monta tuntia olimme kulkeneet tai missä olimme. Olimme kulkeneet tosi pitkään. Olin niin väsynyt, että aloin nähdä olemattomia taloja – kun tulimme lähemmäs, ne olivatkin vain vettä. Pääsimme naapurikylään, jossa ei ollut venäläisiä. Koputimme jokaisen talon ovelle, jotta emme joutuisi jäämään ulos vaaraan. Ystävällinen nainen avasi talonsa oven. Hän kutsui meidät sisään, tarjosi ruokaa ja antoi yösijan.
Seuraavana päivänä eräs vapaaehtoinen tuli hakemaan meidät. Hän sanoi, että jollemme lähtisi heti, toista tilaisuutta ei ehkä tulisi. Lähdimme hänen mukanaan isompaan kaupunkiin. Siellä hän tarjosi meille ruokaa ja antoi meidän soittaa veljellemme, joka lupasi tulla noutamaan meidät. Meitä itketti, kun olimme jättäneet äidin keskelle räjähdyksiä. Tuntui hirveältä ajatella sitä (tätä kirjoittaessakin minulle tulee itku). Vanhin veljemme Tolik haki meidät kotiinsa.
Paluu kotiin
Perhe oli koossa ja palasimme tuhottuun kylään
Veljemme oli ollut meistä hyvin huolissaan. Kun hän näki meidät, hän alkoi itkeä. Rutistimme toisiamme kyyneleet silmissä. Ensi kertaa kuukauteen olimme taas yhdessä.
Ensimmäisen viikon aikana olimme huolissamme äidistä, koska emme saaneet häntä pois venäläisten miehittämältä alueelta. Kun Ukrainan joukot vapauttivat Nova Basanin, onnistuimme vapaaehtoisten avulla saamaan äidin luoksemme. Hän kertoi, että vapautuksen päivät olivat olleet hirveitä – venäläisetkin suojautuivat kellareihin ammuskelulta, jota jatkui päivästä toiseen.
Muutaman viikon kuluttua, kun Nova Basanin tilanne oli helpottanut, päätimme lähteä takaisin kotiin. Kun ajoimme kylän halki, oli sydäntäsärkevää nähdä venäläisten hävityksen jäljet. Miten surullista nähdä oma kylä raunioina 2000-luvulla. Kaikki kaupat oli tuhottu.
Kotiin asetuttuamme isosiskomme Tanja tuli Kiovasta käymään ja näyttämään vastasyntynyttä tytärtään. Oli hienoa, kun perhe oli taas yhdessä.
Tanjan mies ehdotti, että tulisimme hänelle töihin. Otimme tarjouksen vastaan, sillä halusimme tienata rahaa. Aikaa kului, ja se oli henkisesti ja fyysisesti raskasta varsinkin siksi, että ammuskelua jatkui vieläkin. Vuosi 2022 oli vaikea kaikille, myös meille.
Vietimme uudenvuoden perheen kesken ja yritimme jättää kauhean vuoden taaksemme.
Eräänä kesäpäivänä 2023 Mirjam ja Boas ehdottivat, että lähtisimme kesäleirille Ruotsiin. He ovat asuneet Ukrainassa ja perustaneet Lasten lähetystön. He ovat tunteneet meidät syntymästä alkaen ja auttaneet 7-lapsista perhettämme. Ensimmäistä kertaa matkustimme ulkomaille. Olimme 16-vuotiaita.
Matka Puolaan
Ensimmäinen askel pois sodasta
Kesäleirin jälkeen aloimme miettiä sodasta pakoon lähtöä. Halusimme, että perheemme olisi turvassa. Yritimme säästää rahaa, mutta kun äiti sairastui, annoimme rahat hänen hoitoaan varten.
Uudenvuoden 2023 jälkeen äiti antoi meille rahaa vakuutuksestaan, jotta pääsisimme matkustamaan Puolaan. Kummimme ottivat meidät vastaan siellä. Rajalla pelkäsimme, että meidät lähetetään takaisin, mutta kaikki sujui hyvin. Oli vaikeaa jättää perhe Ukrainaan, mutta lupasimme auttaa heidätkin pian pakoon.
Uusi elämä alkaa
Työ, vieras kieli ja vieras maa
Puolassa kummisetämme esitteli meille Wrocławia. Ensin emme pitäneet kaupungista, mutta pian se tuli tutuksi. Oli ikävä äitiä ja muuta perhettä, jotka jäivät Ukrainaan, mutta lupasimme itsellemme, että haemme vielä heidätkin.
Viikon olimme ilman työtä, mutta sitten pääsimme kummisedän tuttujen luo hevostilalle. Olimme pienestä asti pelänneet hevosia, mutta pian totuimme niihin ja aloimme viihtyä työssä. Kieli oli haaste – kommunikoimme pomon kanssa viittomalla, koska hän ei osannut ukrainaa emmekä me puolaa.
Talleilla meille opetti puolaa tyttö, josta tuli ensimmäinen ystävämme Puolassa. Hänen kauttaan tutustuimme muihinkin ja aloimme sopeutua uuteen elämään.
Pidimme päivittäin yhteyttä kotiväkeen. Olimme iloisia, kun kuulimme, että pikkusiskomme Valja lähtisi seuraavalle kesäleirille. Valitettavasti hän sai siellä umpilisäkkeen tulehduksen, mutta se hoidettiin hyvin.
Siinä vaiheessa syntyi ajatus äidin ja Valjan lähdöstä Ruotsiin. He matkustivat yhdessä, vaikka matka oli äidille vaikea sairauden ja kuumeen takia.
Jälleennäkeminen Ruotsissa
Perhe taas yhdessä
Marraskuussa 2024 matkustin Lasten lähetystön avulla Ruotsiin äidin ja Valjan luo. Sasha tuli vähän myöhemmin. Ensi kertaa yhdeksään kuukauteen olimme taas yhdessä.
Uusi toivo
Äidin hoito ja katse tulevaan
Ruotsissa äiti on saanut oikeaa hoitoa. Monien sairaalakäyntien ja testien jälkeen hän sai diagnoosin ja hoidon, joka on alkanut tuottaa hyvää tulosta.
Lääkärit sanovat, että paraneminen on pitkä prosessi, joka vaatii kärsivällisyyttä. Olemme valmiita kohtaamaan kaikki haasteet – sillä nyt olemme yhdessä.
Tilaa uutiskirjeemme
