Asumme Ukrainassa
Lasten lähetystön tiimi (Team Ukraina) kertoo ajatuksiaan jokapäiväisestä elämästä Ukrainassa.
Raisa Mykolajevna, Kaverikodin pedagogi:
Minun sukupolveni tuntee suuren isänmaallisen sodan 1941-1945 koulun historiantunneilta. Vein omat oppilaani kylämme museoon, joka on omistettu kokonaan tuolle ajalle.
Nyt kuulemme joka päivä uutisia sotatoimien uhasta maamme alueella. Se on hyvin pelottavaa. Kaikki tuki sotilaillemme, armeijallemme, joka ei päästä vihollista uudelleen hyökkäämään maahamme.
…
Katja:
Olemme lukeneet historian kirjojen kuvauksia sodasta. Mutta vuonna 2014 sota alkoi Donbassissa. Olin juuri valmistunut yliopistosta. Olin 21-vuotias ja töissä päiväkodissa. Suunnittelin tulevaisuutta. Silloin sota oli minun ja useimpien ystävieni mielessä jotakin etäistä, aivan kuin se ei olisi koskenut meidän maatamme ja meitä itseämme. Sitten alkoi ATO (terrorisminvastainen operaatio), hallituksen yritys lopettaa taistelut Itä-Ukrainassa.
Vuosien mittaan mielemme on jotenkin tottunut ajatukseen sodasta. Mutta nyt kuulemme yhtenään sodan alkamisesta Ukrainassa, ja jopa Kiovan valtauksen päivämäärä on ilmoitettu. Alan käsittää, että sota on lähempänä kuin kahdeksan vuotta sitten saatoimme kuvitella.
Minulla ja monilla ystävilläni on jo perhe ja lapsia, joiden turvallisuus ja tulevaisuus on meille tärkeää. Toivon, että hallituksemme onnistuu ratkaisemaan kaiken rauhanomaisesti. Että kaikki perheet pysyvät rauhallisina ja uutiset muuttuvat hyviksi.
…
Julia:
Olemme eläneet sotatilassa kahdeksan vuotta, ja Jumala yksin tietää milloin sota päättyy. Venäjä voi milloin tahansa aloittaa aktiivisen hyökkäyksen. Milloin – sen arvaileminen on ajan tuhlausta. En lähde minnekään. Kiitän Jumalaa jokaisesta päivästä, jonka elän. En tiedä, miten toimin jos taistelut alkavat. Luotan siihen, että Herra osoittaa minulle tien ja antaa viisautta vaikeissa tilanteissa. Voimme luottaa vain häneen. Ja kaikki kääntyy hyväksi. Odotamme, että saamme tavata teidät Kaverikodissa keväällä!
…
Katerina:
Sota. Tässä vaiheessa tiedämme jo hyökkäyksen päivämäärän: kuudestoista toista. Toivomme, ettei niin käy. En edes katso uutisia. En jaksa kuormittaa hermojani. Kuulen toisilta paljon tietoja, ja jo niistä voi tulla hulluksi. Tietysti me pelkäämme. Mutta voimme sanoa, että olemme valmistautuneet. Kaverikodin kellarissa on paljon säilykkeitä ja juureksia, meillä on generaattori, bensiiniä ja lääkkeitä. Ja se toivo, ettei pahin tapahdu.
…
Tanja:
Olen aina pitänyt sotaa kaukaisena ja historiallisena asiana. Sellaisena, joka ei vaikuta minuun eikä rakkaisiini. Mutta nyt ajat ovat muuttuneet pelottaviksi. Eniten olen huolissani lapsistani. Ennen seurasin sotauutisia säännöllisesti, sillä sota Ukrainassa on jatkunut jo melkein kahdeksan vuotta. Mutta nyt yritän olla lukematta. On tarpeeksi vaikeaa elää karanteenien, koronan ja talouskriisin keskellä – ja nyt sitten sodan. Tässä tilanteessa on oltu jo toista vuotta.
En tiedä, voiko sotaan valmistautua. Tuskin. En edes tiedä, minne pakenisin sotaa. Ei siltä voi piiloutua. On pelottavaa ja raskasta elää pelossa ja epävarmuudessa siitä, mitä edessämme on. Ja lapseni ovat ahdistuneita kukin omalla tavallaan. Poikani kysyi jopa, valloittaako Putin koko maailman ja mitä hän aikoo seuraavaksi.
Minusta koko maailman pitäisi yhdessä estää sota Ukrainassa. Ensin tulee sota Ukrainassa ja sitten muissa maissa. Se koskee kaikkia ihmisiä. Siksi on parempi estää se kuin elää pelossa. Kaikki voivat nyt vain rukoilla rauhaa Ukrainaan ja rauhaa niiden sydämeen, jotka taistelevat Ukrainan puolesta.
…
P.S. Jos haluat tehdä jotain Ukrainan lasten puolesta RUKOILE ja voit auttaa myös materiaalisesti.
/ Mirjam Adolphi
