Ukrainan sota: Tarina pakolaisperheestä ja toivon voimasta

Jokaisen elämässä on hetkiä, jotka muuttavat kaiken. Minulle ja perheelleni sota Ukrainassa on sellainen hetki. Sydämemme pysyy ukrainalaisena, vaikka olemme vieraassa maassa.

Odotimme kevättä

Muistelen usein viimeistä rauhan joulua kotona Ukrainassa lasten kanssa. Muistan, miten leivoimme pipareita ja pullia ja puhuimme sodasta – tuleeko sotaa vai ei.

Lapset miettivät sitä keskustelua ja Ukrainan tilannetta pitkään. Kiril oli silloin 16-vuotias. Hän ei uskonut, että sotaa tulisi. Hänestä se oli turhaa puhetta, jolla peloteltiin ihmisiä.

Maksim, 12, kysyi: “Kun sota alkaa, onko se vain Kiovassa? Vai tuleeko se meidänkin kylään? Joudutaanko me sitten syömään ihmisiä, kun ruokaa ei ole?” Nämä sanat puistattivat minua.

Kristina, joka oli 13, toivoi, ettei sota syttyisi. Että sotilaamme pystyisivät suojelemaan meitä. Että kaikki olisi rauhallista, hän voisi käydä koulua ja olla kavereiden kanssa. Ja sähköt ja valot toimisivat.

Zhenja, joka oli 15, kysyi: “Jos sota syttyy ja olen Kiovassa, miten pääsen sieltä kotiin? Eihän silloin ole busseja. Pitäisikö minun kävellä kotikylään?”

Maksimin kysymykseen: “Äiti, mihin me paetaan sotaa?” en osannut vastata.

Rehellisesti sanottuna en edes miettinyt vastauksia näihin kysymyksiin. En voinut kuvitellakaan, että sodasta tulisi totta. Minulle se oli vain perheen keskustelu keittiössä. Lapset jatkoivat koulunkäyntiä ja opiskeluja ja minä jatkoin töitäni. Odotimme kevättä.

Kaikki sujui hyvin helmikuun 24. päivään asti…

Helmikuun 24. päivänä keskustelu sai uuden merkityksen. Kaksi pojistani opiskeli Kiovassa. He kohtasivat sodan siellä. Heidän opettajansa soitti minulle ja sanoi, että sota on alkanut ja lapset on haettava pois. Mutta miten minä olisin hakenut heidät? En voinut lähteä Kiovaan. Busseja tai autoja ei ollut, vaan joka puolella panssarivaunuja, ammuskelua, sotakalustoa ja sotilaita.

Kiril ja Zhenja eivät päässeet kotiin Tsernihivin alueelle. He yrittivät, mutta eivät päässeet tiesulun läpi. Heidän oli pakko jäädä Kiovaan.

He onnistuivat ihmeellisesti evakuoitumaan Puolaan ystävänsä Mashan luo ja sitten Ruotsiin. Olin iloinen siitä, että he olivat turvassa, mutta samalla pelkäsin, etten enää koskaan näkisi heitä. Kylämme oli siinä vaiheessa miehitettynä, emmekä päässeet pois.

Kului kaksi kuukautta, ennen kuin vihdoin pääsin halaamaan Kiriliä ja Zhenjaa täällä Ruotsissa.

Siitä hetkestä asti olen ollut pakolainen vieraassa maassa

Monet elävät samassa tilanteessa. Toisaalta on helpotus päästä pois sodan jaloista, mutta toisaalta tunnemme olevamme vieraita, eksyksissä ja epävarmoja. Yksi unelma yhdistää meitä – unelma rauhasta ja normaalista elämästä meille ja lapsillemme. Pakolaisuus on vaikeaa, etenkin henkisesti. Sitä ei voi ymmärtää ennen kuin sen joutuu itse kokemaan.

Hyvyys pelastaa

Nyt en enää koe Ruotsia vieraaksi maaksi. Se on maa, jossa on paljon ystäviä. Mirjam ja Boas pitivät meistä huolta jo ennen kuin tulimme tänne. Meillä oli paikka, jossa asua, ruokaa, jota syödä, ja saimme kuulla omaa kieltämme. Se oli meille tärkeää. Monet ovat tukeneet meitä ja kuunnelleet kokemuksiamme. Lasten lähetystö auttaa tarvitsevia perheitä. Monien ihmisten hyvyyden ansiosta me pakolaiset olemme löytäneet voiman aloittaa uuden elämän.

Iloa kyyneleet silmissä

On opittava kieltä, löydettävä työtä, lähetettävä lapset esikouluun tai kouluun, hoidettava asioita maahanmuuttoviraston kanssa, etsittävä lääkäri ja suoriuduttava muista päivittäisistä asioista. Sopeudumme askel askeleelta. Melkein kaikki käymme kielikurssilla ja monet ovat löytäneet työpaikan. Lapset ovat aloittaneet koulunsa. Se kaikki tuottaa iloa, vaikkakin kyyneleet silmissä.

Paluu kotiin – ilo vai huoli?

Lasten lähetystössä lapset ovat aina ensimmäisinä. Mutta mitä pitempään viivymme Ruotsissa, sitä enemmän mietin, mikä lapsia odottaa kotiinpaluun jälkeen. Tämä on tärkeä kysymys minulle neljän lapsen äitinä. Olen huolissani siitä, millainen paluu on. Onko se riemullista vai uusi vaikea koettelemus?

Miten Ukrainan yhteiskunta ottaa heidät vastaan? Kohtaavatko lapset lämpöä ja ymmärtämystä?

Koulu aiheuttaa myös huolta. Meidän lapsemme eivät ole käyneet ukrainalaista koulua, ja oppimisen aukkoja voi olla mahdotonta täyttää.

Olen jo kuullut puhuttavan siitä, että ulkomaille paenneet lapset ovat muuttuneet. He eivät ole “niin kuin ennen”. Paluu voi olla heille uusi haaste, ehkä jopa suurempi kuin sota. Mutta tämä sota on heille sisäinen taistelu yhteiskunnan ja oman itsen kanssa.

Kun autan toisia, autan itseäni

Minulle on suuri apu, että saan jatkaa lasten auttamista Lasten lähetystössä, joskin nyt Eskilstunassa. Täällä asuu paljon ukrainalaisia lapsiperheitä, jotka tarvitsevat apua ja tukea.

Tahdon kiittää Mirjamia, Boasia ja monia täällä Ruotsissa ja muissa maissa asuvia, jotka autatte meitä ukrainalaisia ja välitätte meistä. Uskon vahvasti, että tapaamme vielä vapaassa ja rauhallisessa Ukrainassa. Kaikki aikanaan.

/ Tanja

Jos haluat Tanjan tarinan luettuasi auttaa ukrainalaisia pakolaisia, voit tehdä sen Lasten lähetystön kautta. Apusi voi olla käänteentekevä perheille, jotka sota on ajanut pois kotimaastaan.

Kaikki apu – suuri tai pieni – on arvokasta!